Melkein tyypillinen?
Tämä blogi on saanut alkunsa kirjoitusinnosta, joka jäi kesken kun edellinen blogini katkesi loppuunpalamiseeni. Liian kiltin tytön ylisuorittamiseen liian vaativan työelämän tyrskyissä, luulin silloin. Autistiseen burn outtiin, luulen tietäväni nyt. Matka on vasta aluillaan - kuten oli silloinkin kun aloitin matkaani "melkein Lappiin" - enkä tiedä mihin päädyn, mutta sitä tämä kai onkin, matkanteon sanoitusta. Tällä hetkellä minulla on toiveikas terapeutti, kasa netistä haalittuja testejä, psykologin sanat "Kannattaahan se tutkia" ja oma aavistukseni, oma tunteeni siitä että jotenkin kaikki on ollut vinksin vonksin alusta asti ja nyt tuntuu ensimmäistä kertaa ikään kuin siltä että kaikki palaset olisivat loksahtamaisillaan yhteen.
Tässä välissä on kulunut vuosia - tuhansia tunteja hukassa, satoja tunteja päiväunilla, kymmeniä tunteja lääkäreillä, psykologeilla ja terapeuteilla. Tässä välissä on vaihdettu työnkuvaa, katseltu Iijokea milloin missäkin tunnetilassa, mietitty millaista keittoa saisi kärpässienestä. Aloitettu uudelleen lauluharrastus, rakennettu uutta maailmankuvaa särkyneen tilalle, kirjoitettu tarinoita puolen miljoonan sanan edestä. Menetetty ystäviä, saatu uusia. Päätetty että se mitä olen näinä vuosina löytänyt, siitä en luovu ikinä.
Blogin nimen, Melkein tyypillinen, alkuosa tulee toisen blogini nimestä. Tykkään siitä, että asiat rimmaavat, kuulostavat samankaltaiselta ja sopivat yhteen. Toisaalta "melkein" on sana joka tuntuu tavalla tai toisella määrittävän kaikkea elämää. Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa, mutta ei koskaan ihan tässä käden ulottuvilla. Kaikki unelmat ovat aina melkein, muutenhan ne eivät olisi unelmia. Koko elämä on matkantekoa. Melkein perillä, melkein valmista. Mutta ei ihan.
Sitten taas kun ajattelee näitä neurotyypillisyysasioita - niin, puhutaan autismista, siitä mistä on katsottu televisio-ohjelmia ja josta tuli vielä muutama vuosi sitten, ennen Ylen Kirjolla-realitysarjaa ja ehkä muutamia muita enimmäkseen suoratoistopalveluissa esitettyjä vastaavia, mieleen tuli lähinnä Dustin Hoffmanin Sademies ja muutamat sketsihahmot. Sehän on nykyään tunnustetusti kirjo, ei ollenkaan yksi ja sama malleihin ja muotoihin mahtuva lopputulema niin kuin laudaturin ylioppilas tai oksennustauti. Tuskin ilman tätä kirjonäkemystä olisin itsekään alkanut ajatella asiaa. Mutta, siitä puhun myöhemmin. Nyt puhun sanoista ja niiden merkityksistä.
Se tyypillinen, sehän on jo diagnoosin nimissä ja niiden määrittelyissä. On tyyppejä, joihin meidät ihmiset jaetaan, koska sillä lailla on helpompi elää. Tyypillinen introvertti viihtyy yksikseen. Tyypilliset flunssan oireet ovat päänsärky, vilunväristykset, kurkkukipu ja kuume. Tyypillinen suomalainen nainen on 163 cm pitkä ja painaa 70-73 kiloa. On mukavaa olla tyypillinen.
Minusta on aina ollut miellyttävää kuulua massaan. Kapinoin kun elämässä tapahtuu asioita joita ei odoteta minun ikäiseltäni ihmiseltä, tai suren, kun minulta puuttuu jotakin mitä taas odotettaisiin. Kolme lasta, omakotitalo ja koira olisi kiva. Mutta niitä asioita nyt ei ole siunaantunut, sen sijaan toki yhtä ja toista muuta.
Sitten välillä minusta taas on tuntunut siltä etten vain yksinkertaisesti KUULU massaan vaikka mitä tekisin, ja sen asian kanssa olen ikäni taistellut. Nyt minusta tuntuu siltä että jotakin on lähes näppieni ulottuvilla - ei ehkä edelleenkään mahdollisuutta kuulua massaan, mutta mahdollisuus löytää selittäviä tekijöitä sille, miksi en. Ehkä minä en kuulu siihen isoimpaan massaan, siihen joka on muuttunut harmaaksi yksinkertaisesti siksi että siinä on sekoittuneena niin monia erilaisia värejä, vaan johonkin pienempään.
Siihen, jonka väriä en vielä tiedä, mutta jota olen ajatellut lähteä etsimään.
Kommentit
Lähetä kommentti